Jessi Jokelainen ja Aino Sutinen keskustelivat Kulttuuriaktivismin verkkoklubilla yhteiskunnallisesta sarjakuvasta. Kulttuurituottaja Riina Näsi jututti heitä sarjakuvalla vaikuttamisesta ja pyysi vinkkejä oman sarjakuvan toteuttamiseen. Haastattelun lopusta löydät vinkin ensimmäiseen omaan vaikuttavaan sarjakuvaasi.
Vasemmistoliiton kansanedustaja, kaupunginvaltuutettu sekä kirjoittaja Jessi Jokelainen sekä sarjakuvantekijä, (live)kuvittaja ja Sarjainfo-kulttuurilehden päätoimittaja Aino Sutinen tulivat vieraaksemme maaliskuussa 2025. Jokelainen ja Sutinen ovat käsitelleet ajankohtaisia yhteiskunnallisia aiheita henkilökohtaisen näkökulman, tutkimuksen ja yhteiskunnallisten havaintojen kautta muun muassa viime vuonna ilmestyneissä kirjoissaan.
Riina: Kiva kun pääsitte tänne keskustelemaan. Kertoisitteko ensin itsestänne?
Aino: Olen Aino Sutinen ja olen erikoistunut dokumentaarisiin, usein kantaaottaviin sarjakuviin. Teen myös kuvituksia, live-kuvituksia ja päätoimitan Sarjainfo-lehteä. Tein juuri sarjakuvakirjan Ajattelen Ukrainaa koko ajan. Tällä hetkellä minulla työn alla ovat feministinen ja metsäaktivistiaiheinen sarjakuva.
Jessi: Minä olen Jessi Jokelainen, vasemmistoliiton kansanedustaja ja sarjakuvataiteilija. Olen juuri julkaissut Femokratia-sarjakuvanteoksen, joka käsittelee suomalaisen politiikan tasa-arvo-ongelmia. Meillä on selvästi Ainon kanssa yhteinen viehtymys tosipohjaiseen, dokumentaariseen sarjakuvaan. Minulla on aikomus tuottaa jatkossa tietokirjamaista, yhteiskunnallisesti kantaaottavaa sarjakuvaa. Tykkään myös tehdä pilakuvia ja yhteiskunnallisia kommentteja piirtämällä.
Riina: Millainen oli se hetki, kun oivalsitte, että näistä aiheista täytyy piirtää sarjakuvakirja?
Jessi: Minulla ei ollut mitään tiettyä hetkeä. Kun lähdin politiikkaan, aloin kerätä talteen omia ahaa-kokemuksiani yhteiskunnan, vallan ja demokratian sukupuolittuneisuudesta. Minulle kertyi dataa aika pitkältä ajalta, ennen kuin tuli rako, että nyt tämä pitää saada ulos systeemistä.
Aino: Minulla iso tapahtuma oli tietenkin Venäjän suurhyökkäys Ukrainaan. Se vaivasi minua ja monia muitakin, varsinkin Suomessa. Eräässä esseekoulutuksessa Tommi Melender kehotti kirjoittamaan siitä, mikä vaivaa niin paljon, että siltä ei saa rauhaa. Tein tuolloin sarjakuvaa Kutikuti-sarjakuvayhdistyksen näyttelyyn. Päätin tehdä sen Ukrainasta, ja lopulta se laajeni kirjaksi.
Minua kiinnostaa Ukraina myös siksi, että opiskelen ukrainaa. Olen aiemmin opiskellut slovakiaa ja venäjää, ja niiden pohjalta on aika helppo oppia ukrainaa. Halusin piirtää myös ukrainalaisesta kulttuurista, joka on tehnyt minuun suuren vaikutuksen.
Olen saanut inspiraatiota Claes Anderssonista. Hän kirjoitti vanhana kolme kirjaa, joissa hän vain muisteli elämäänsä. Hän luki uutisia ja kommentoi niitä kirjoittamalla. Se oli sellaista vapaata ajatuksenjuoksua, ja sitä oli kiva lukea. Tuli olo, että olisi kiva kirjoittaa jotain tuollaista itsekin.
Sarjakuvani koostuvat pienemmistä pätkistä. Ei tarvitse ajatella, että pitäisi olla joku kokonaisuus valmiina mielessä, vaan voi vain alkaa vaan tehdä, kun tulee ideoita.
Jessi: Olen huomannut saman, että kannattaa kirjoittaa ylös, jos tulee mieleen pienikin ajatuksen tynkä, joka ei välttämättä ole ehkä vielä valmis ajatus, mutta jota haluaa ajatella vielä uudestaan. Ajatus saattaa kirkastua myöhemmin. Joku pätkä sarjakuvaa saattaa ihan omia aikojaan lähteä laajentumaan isommaksi kokonaisuudeksi. Näin kävi myös Femokratian kanssa.
Riina: Minkälaista palautetta olette saaneet kirjoistanne?
Aino: Olen saanut enimmäkseen hyvää palautetta. Suomessa yleensä ymmärretään Ukrainan asian tärkeys. Joskus toki on tulkittu jotain asiaa eri tavalla, kuin mitä olen tarkoittanut, kun olen tiivistänyt sanomaani niin paljon, enkä ole täysin selittänyt sitä auki. Olisin voinut kirjoittaa jossain kohti vähän täsmällisemmin, mutta sellaista aina oppii.
Oli hauskaa, että Taiken johtaja käytti sarjakuviani Maanpuolustuskorkeakoulun satavuotisjuhlassa pitämässään esitelmässä kulttuurista, resilienssistä ja informaatiovaikuttamiselta suojautumisesta.
Jessi: Minäkin olen saanut lähes yksinomaan myönteistä palautetta. Olen vähän pettynytkin siihen, etten ole saanut mitään sellaista oikein suolaista kritiikkiä.
Yllättävän moni itseni ikäinen ja suunnilleen saman profiilin omaava nuori nainen on kertonut, että he ovat tuputtaneet isilleen ja isoisilleen kirjaani. Ilmeisesti tuputus on mennyt perille hyvin, koska kirjoja on pitänyt suvulle ostaa monin kappalein, kun kaikki haluavat omansa.
Se on ollut minusta ihanaa, koska vähän ajattelinkin, että optimaalinen kohdeyleisö teokselleni olisi itseni kaltaiset nuoret naiset, jotka ovat tunnistaneet omassa elämässään näitä ilmiöitä, mutta eivät välttämättä ole ehkä osannet nimetä niitä. Niille, jotka ovat kokeneet jonkinlaista yksinäisyyttä näiden asioiden äärellä, tämä kirja voi tuoda vertaistukea.
Minusta on ollut ilahduttavaa, kuinka monet naiset ovat laittaneet palautetta siitä, että heille tuli sellainen vihaviha, siis oikein vihaa vihan päälle. Että vaikka heillä on ollut tietoa siitä, että meillä on epätasa-arvoisia rakenteita, niin sitten kun se on siinä sarjakuvaan nostetussa tilastossa naaman edessä, jotenkin konkretisoituu se, kuinka tässä yhteiskunnassa on oikeasti aika paljon tekemistä.
Femokratia on kirja, joka myös miesten kannattaisi lukea, jotta valottuisi heille tämä todellisuus, jossa naiset ja erityisesti nuoret naiset elävät.
Ajattelen, että esimerkiksi Riina Tanskanen ja ruotsalainen Liv Strömquist ovat tehneet ansiokasta työtä siinä, että he ovat madaltaneet sarjakuvaan tarttumisen kynnystä. Monet ajattelevat herkästi sarjakuvasta, että se on spesifi formaatti, jota lukevat vain tietynlaiset ihmiset, joihin ei itse kuulu. Vaikka minusta sarjakuvahan on monella tapaa jopa helpompi kuin tavallinen kirja, koska siinä on myös se kuvallinen puoli. Tosi kiva, että et meillä on näkyvästi menestyneitä sarjakuvakirjoja ja sarjakuvataiteilijoita, jotka ovat popularisoineet sarjakuvan käsitettä.
Aino: Suomessa tehdään kansainvälisesti ihan hirveän hyvää sarjakuvaa. Joka vuosi julkaistaan kymmeniä ja kymmeniä hienoja sarjakuvakirjoja.
Yksi vahvuus sarjakuvassa on se, että jokainen piirtää eri tavalla, kaikilla on omanlainen jälkensä, kaikilla on jopa omanlainen käsialansa. Siinä on jotain tosi henkilökohtaista.
Myös poliittiset pilapiirrokset ovat todella vahvoja, seuraan niitä päivittäin somessa. Ne jotenkin vain pääsevät ytimeen: mitä tapahtuu nyt, mikä on naurettavaa ja mikä on tärkeää? Pilapiirrokset riisuvat vallasta sellaisen pönöttämisen.
Riina: Voiko poliittisen pilapiirroksen genre hyvin?
Jessi: Minusta tuntuu että me emme nyt elä varsinaista pilapiirrosten kultakautta, vaikka syytä olisi yhteiskunnallisten puitteiden valossa. Toisen maailmansodan aikana oli ihan hirveästi pilapiirtäjiä ja pilapiirroksia. Ehkä se johtui siitä, että kulttuurin, julkaisemisen ja levikin erilaiset muodot ja mahdollisuudet olivat paljon rajatumpia kuin nykyään. Pilapiirros oli silloin matalan kynnyksen muoto vallankäytön kritiikille.
Nykyään myös taide on muuttanut muotoaan, ehkä senkin takia perinteisiä pilapiirroksia on vähemmän kuin joskus ennen. Mutta itse ainakin olen erittäin kiinnostunut niistä ja seuraan, mitä ihmiset piirtävät ja mitkä aiheet ovat pinnalla. Olen huomannut, että jostain syystä pilapiirroskenttä on aika miesvaltainen. Se varmasti heijastuu siihen, minkälaisia aiheita pilakuvissa käsitellään.
Aino: Joo se on muuten vaikea laji. Piirsin vähän aikaa sitten yhden poliittisen pilapiirroksen Instagramiin. Se oli vain MAGA-hattu, jossa oli Z-merkki. Se tietysti aukeaa aika helposti. Mutta on pilapiirtäminen vaikeampi laji kuin sarjakuva.
Riina: Niin, kun yhdellä kuvalla pitää saada se koko ajatus tuotua esiin. Sehän voisikin olla kehityskohde, että saisi poliittista pilapiirroskenttää nostettua ja muutettua monimuotoisemmaksi.
Aino: Kannattaa vaan alkaa piirtämään ja kokeilla, mikä toimii. Se on ala, jossa pitää harjaantua, löytää oma tyyli.
Riina: Sarjakuva voi olla tehokas vaikuttamisen keino, sillä kuva voi jäädä verkkokalvoihin ja aiheuttaa tunteita ja ajatuksia.
Onko teillä esimerkkejä dokumentaarisesta sarjakuvista, jotka ovat tehneet teihin ison vaikutuksen yhteiskunnallisessa mielessä?
Jessi: Ehkä nimeäisin klassikkoteoksen, jonka varmaan moni sarjakuvan ystävä on lukenut: Arthur Spigelmanin Maus. Se ei pelkästään kuvaa taitavasti sitä hirveyttä, mitä juutalaiset kokivat toisen maailmansodan aikaan natsi-Saksassa, vaan se käsittelee myös hyvin komplekseja perhesuhteita ja sitä, miten traumatisoituneita ihmiset ovat sodan jäljiltä vielä nykypäivänäkin, ja miten traumat saavat ihmiset käyttäytymään tosi ikävillä tavoilla toisiaan kohtaan. Siinä käsitellään paljon henkilökohtaisen anteeksiannon teemaa, kuten miten paljon pitää pystyä katsomaan sormien läpi pahasti traumatisoituneen ihmisen toimintaa.
Kirja on yksilökohtainen, mutta silti yleistettävissä kollektiiviseen kokemukseen. Olen lukenut Mausin useamman kerran, ja joka kerta sieltä aukeaa vielä yksi uusi kerros kuin sipulista.
Aino: Minäkin olisin maininnut Mausin. Siinä käytetään tätä sarjakuvan keinoa, jossa ihmisellä on eläimen pää. Olen käyttänyt sitä itsekin anonymisoidakseni jotain ihmisiä. Se on keino, jota käytetään ehkä vain sarjakuvassa. Se voisi olla vähän outoa jossain muussa taiteenlajissa, mutta sarjakuvassa se sopii luontevasti jopa tuollaiseen tosi vakavaan aiheeseen. Kaikki aikalaiset eivät ihan ymmärtäneet sitä. 1980-luvulla tekijältä kysyttiin, miksi pelleilet vakavalla asialla. Nykyään me ymmärrämme, että sarjakuvia voi tehdä vakavista aiheista. Se on jännä, kun niihin vakaviinkin asioihin voi silti yhdistää huumoria jollain tavalla. Siinä on sellaista sarjakuvan erityisyyttä.
Minua kiinnostaa myös reportaasisarjakuva, kuten Joe Saccon teokset. Hän on ollut toimittajana esimerkiksi Palestiinassa ja Bosniassa. Ne ovat klassikoita, edelleen luetaan hänen Palestiina-kirjaa, joka on jo 30 vuotta vanha. Hän kertoo Palestiinan kansasta, ja kirjassa on samoja ajankohtaisia asioita, jotka ovat nytkin pinnalla.
Luen muitakin sarjakuvareportaaseja ja dokumentaarisia sarjakuvia, ja haluan itsekin tehdä niitä. Olen miettinyt, mitä voin tehdä sellaista, mihin tekoäly ei pysty. Tekoäly voi luoda typeriä kuvia, mutta jos haluaa luoda jotain pysyvää, täytyy tehdä itse. Täytyy pysyä totuudessa ja rehellisyydessä, ottaa itse asioista selvää ja käyttää omaa ääntä. Voi mennä paikan päälle ja tutkia asioita omin silmin ja piirtää omin käsin.
En usko, että tekoäly pystyy korvaamaan henkilökohtaisuutta. Ukrainaan liittyen minun piti ihan alun perin tehdä tiedeviestintää kaverini Ilmari Käihkön sotatutkimuksesta Ukrainassa. Kirjassani onkin mukana tiedeviestintää, mutta sitten kuitenkin piirsin itseni sinne ja vein sitä henkilökohtaisempaan suuntaan.
Riina: Olisiko teillä neuvoja henkilölle, joka haluaisi alkaa tehdä yhteiskunnallista sarjakuvaa?
Jessi: Ihmisethän herkästi ajattelevat, että pitäisi olla tosi lahjakas kuvallisessa ilmaisussa tai hyvä piirtämään, jotta voi käyttää kuvallisuutta kerronnan keinona. Tämähän ei siis pidä ollenkaan paikkaansa. Tiedättekö sometaiteilija Pieruperseen? Hän piirtää vain yksinkertaisia ukkeleita postit-lapuille. Ei sen piirrosjäljen tarvitse olla teknisesti kovin haastavaa, jotta sillä voi kertoa tarinaa, joka ei pelkkänä tekstinä välity samalla tavalla. Kannustan tekemään aloittamiskynnyksen mahdollisimman matalaksi.
Seuraan Instagramissa Kiusaamisen logiikka -tiliä. Se tekee yksinkertaisia kuvia siitä, miten kiusaaminen ilmenee kouluissa ja yhteiskunnassa. Siitä, miten vieraannuttava kokemus tai koko maailma saattaa olla lapselle, joka kokee olevansa erilainen kuin muut lapset. Pelkistetty kuva kertoo voimakasta tarinaa.
Yleensähän jos haluaa alkaa tehdä luovaa työtä, pahin este on se ihminen itse omalle työlleen. Kun pääsee yli aloittamisen kauhusta ja yleisestä ajatuksesta, että enhän minä nyt tämmöistä osaa, niin kyllä kaikissa ihmisissä on se potentiaali.
Suosittelen, että tekee alkuun ihan pieniäkin sarjakuvia. Ei tarvitse heti keksiä, että teenpä nyt teoksen, jonka pitää voittaa Sarjakuva-Finlandia.
Kaikki taide, johon saa tiivistettyä jotain omasta mielestä olennaista, on arvokasta.
Riina: Hyvä vinkki oli tuo sosiaalinen media. Sieltä voi löytää yhteisöjä ja ihmisiä, joiden kanssa alkaa tekemään omaa duunia.
Aino: Itse olen ollut mukana Kutikutin nykysarjakuvantekijöiden ja Feministisen sarjakuvatoiminnan kollektiiveissa. Suomen sarjakuvaseuralla on kursseja, myös verkkokursseja. Ja voi lukea Sarjainfo-lehteä, niin pysyy kärryillä.
Voin antaa sellaisen vinkin, että on tosi helppo tehdä lyhyt sarjakuva, jonka voi tehdä esimerkiksi Instagramiin. Voi ensin miettiä, mitä haluaa sanoa. Ihan vain joku tosi yksinkertainen teksti, että olen sitä mieltä, että sitä ja sitä ja blaa blaa. Joku aihe, joka tuntuu itselle tärkeältä siinä hetkessä. Sitten kirjoittaa, vähän muokkaa ja tiivistää. Jaa teksti vaikka neljään tai kuuteen ruutuun ja piirrä niihin jotkut kuvat. Ei tarvitse olla mitään vitsiä tai mitään hirveän nokkelaa. Jos ei keksi muuta kuvaa, niin piirtää vaikka oman päänsä siihen puhumaan. Siitä saa jo sarjakuvan, jonka voi jakaa netissä tai jonnekin muualle.
Jessi: Usein on ajatus, että pitäisi olla valmiiksi tosi lahjakas ja hyvä, jotta saisi ilmaista itseään taiteellisesti. Mutta harjoittelemallahan taito saavutetaan. Olisihan absurdia ajatella, että menisi vaikka aitajuoksijaksi SM-kisoihin harjoittelematta sitä päivääkään. On asioita, joita voi tehdä omaksi ilokseen, jolloin teknisen suorituksen merkitys on täysin toissijainen.
Taide on kauhean subjektiivista muutenkin. Joskus jos on tullut olo, että äh, että ei tämä nyt onnistu ja näyttää ihan tyhmältä, niin tykkään ajatella, että taidetta on monenlaista. Teoksissa on kaikissa jonkinlaista ilmaisuvoimaa.
Aino: Joo niinpä. Minulla ei ole taidekoulutusta. Olen päätynyt tekemään sarjakuvia harrastuksen kautta ja harjaantunut piirtämisessä piirtämällä.
Riina: Kuinka sarjakuva saataisiin näyttäytymään paremmin muutosta eteenpäin vievänä mahdollisuutena?
Jessi: Se vaatisi varmaan ainakin sen, että kulttuurialalta ei leikattaisi jatkuvasti. Että ensinnäkin mahdollistettaisiin se, että meillä on jatkossakin laaja kirjo kulttuurin ja taiteen tuottajia.
Meillähän tuppaa olemaan vähän sillä tavalla, että joku kulttuurin tai taiteen muoto on laajasti kansan tunnustama siinä vaiheessa, jos meillä on olemassa vaikkapa valtakunnanpalkinto, kuten esimerkiksi kaunokirjallisuudelle jaettava Finlandia-palkinto. Toki meillä on myös Sarjakuva-Finlandia, mutta tietoisuus siitä on huomattavasti kapeampaa. Se ei samalla tavalla ylitä uutiskynnystä ja kulttuurikriitikoiden kannanottokynnystä.
Kyllä se vaatii riittävää rahoitusta kulttuuritoimijoille, järjestöille, edunvalvojille ja kulttuurintuottajille. Siten moniäänisyyttä saadaan tuotua esille.
Aino: Näen niitä leikkauksia nyt Suomen sarjakuvaseurassa, jossa olen osa-aikaisesti töissä päätoimittajana. Siltä on nyt leikattu 28% valtionavustuksesta ja ensi vuonna leikataan lisää.
Leikkaukset rahoitukseen näkyvät kulttuurilehdissä ja taiteilijoiden apurahoissa. Usein sarjakuvataiteilijat saa pienempiä apurahoja projekteihinsa. Paksut sarjakuvakirjat edellyttäisivät vuosiapurahoja.
Kulttuurileikkaukset on yksi syy, miksi piirsin kulttuuriaiheesta tuossa Ukraina-kirjassani. Seuraan myös paljon ukrainalaista keskustelua ukrainan kielellä esimerkiksi podcasteista. Ukrainassa puhutaan paljon siitä, että kulttuuri on voimavara ja resilienssiä. Meidän kulttuurimme ja kielemme on tärkeä. Niiden kautta ilmaisemme itseämme.
Kulttuuri ei ole mikään luksustuote.
Riina: Mitä aiotte piirtää seuraavaksi?
Jessi: Minulla on kytenyt jo kauan ajatus piirtää sarjakuvaa kansalliseen sotatraumaan liittyvistä asioista – militaristiseen yhteiskuntaan ja pasifismiin liittyviä ajatuksia.
Aino: Minä työskentelen feministisen sarjakuvaprojektin parissa. Yhdessä sosiaalihistorian tietokirjassa on asiaa väestöpolitiikan historiasta Suomessa: abortti- ja lisääntymisoikeuksista sekä seurustelun ja seksuaalivähemmistöjen historiasta. Teen siitä sarjakuvaa, joka on tiedeviestintää, ja se julkaistaan kirjana.
Suomalainen sarjakuva oli vielä 1980-luvulla aika miesvaltaista. 1990-luvulla tuli tosi paljon enemmän naistekijöitä ja ala naisistui. Se, että on niin paljon feminististä sarjakuvaa, on nykyään myös suomalaisen sarjakuvan erikoispiirre. Lisäksi teen pienempää sarjakuvaa Stansvikin metsäaktivisteista Helsingissä.
Tee oma vaikuttava sarjakuva
Voit kokeilla matalan kynnyksen sarjakuvaa puolivalmiin sarjakuvapohjamme avulla. Minkä asian puolesta sinä haluat vaikuttaa yhdessä muiden kanssa? Tulosta sarjakuvapohja, täydennä ajatuksesi ja muokkaa sitä vapaasti. Lisää ilmeitä, värejä, puhekuplia, tekstiä ja muuta.